=SIVUT= JOHDANTO AINEISTO SANASTO LINKIT PALAUTE =YHTEYS=

ITSEOIVALLUKSEN ERI VAIHEITA   1. luku Mielessäni on nyt läsnä ajatuksien alkuja, jotka liittyvät itseoivalluksiin. Itsestään tietoinen olento on itsetietoinen. Hänellä on oivallus itsestään. Olennon itsesäilytysvietin / -vaiston voi myös ajatella olevan ilmaus itseoivalluksesta. Ihmisenmuotoisella elävällä olennolla sanotaan kuitenkin usein olevan kyky itsensä tiedostamiseen ja tämän itsensä tiedostamisen tiedostamiseen. Toisin sanoen ihminen on tietoinen siitä, että hän tiedostaa itsensä. Tämän ajatellaan aika yleisesti olevan erityinen piirre tai kyky, joka erottaisi ihmisen muista elävistä olennoista. Ihmisellä on siten itseoivallus jo pelkästään siksi, että hän on ihminen. Hyvä on. Voiko sitten olla muunlaisia itseoivalluksia, ja millaisia ne voisivat olla? Itsetuntemus on jotakin sellaista, jossa ihmisolento aktiivisesti on tarkkaillut omaa fyysistä ja psyykkistä toimintaansa. Ihminen on tullut tietoiseksi omista ajatuksistaan, tunteistaan ja ruumiinsa toiminnoista. Tämä on itseoivalluksen syvenemistä, koska ihminen on oivaltanut omasta olemuksestaan lisää ja enemmän. Itseoivalluksessa onkin kysymys siitä, että jotakin lisää ja enemmän ilmaantuisi inhimilliseen ymmärrykseen. Puhun tässä nyt vain inhimillisestä ymmärryksestä, mutta tarkoitan sillä tässä yhteydessä myös niin sanottujen hienokehojen tason tapahtumia. Hyvä näin. Voiko itseoivallusta olla sitten vielä jotakin muutakin? Länsimainen naturalistiseen tietoteoriaan pohjautuvalla ajattelulla, ja niihin rakentuvien psykologisten teorioiden avulla ei itseoivalluksia taida voida syvemmin selittää. Tämä johtuu naturalistisen ajattelun rajoittuneisuudesta. Naturalistinen ajattelu käsittelee vain empiirisiä eli kokemusperäisiä asioita, ja niiden varaan rakentuvia abstrakteja teoreettisia malleja. On kuitenkin olemassa kokemuksellisen tason ilmiöitä, joita ei mielekkäästi voi selittää käyttämällä vain naturalistisen tieteen mahdollistamia kuvauksia. Tällaiset kokemukselliset ulottuvuudet on itse kunkin omassa kokemuksellisessa olemassaolossaan koettava, mikäli tahtoo niitä tutkia. Esimerkiksi meditaatio on erittäin oivallinen väline syvempien olemassaolon ulottuvuuksien omakohtaiseen kokemiseen. Aika pian hyvin monet voivat saada hetkellisiä välähdyksiä ja pidempiäkin olemisen vaiheita oman olemuksensa syvemmillä tasoilla. Meditaatiossa ja muissa henkisiksi tai hengellisiksi koetuissa tiloissa saatuja kokemuksia ihmiset selittävät naturalistisen tieteen teorioiden lisäksi monilla tavoin. On esimerkiksi olemassa suuri määrä traditionaalista Intialaisperäistä kirjallisuutta, joka on keskittynyt täysin meditaation ja joogan harjoittamisessa koettujen tilojen kuvailemiseen ja selittämiseen. Nyttemmin (erityisesti 1800-luvulta) myös niin sanotun new age -kulttuurin piirissä on esitetty monenlaisia selityksiä ja kuvauksia. Kukin voi selittää asiat itselleen parhaaksi ja todellisimmaksi katsomallaan tavalla. Naturalistinen tiede ja esimerkiksi new age -ajattelun selitykset molemmat kuitenkin olettavat, että olisi olemassa jokin objektiivinen todellisuus, josta olisi saatavissa kaikille yhteistä "oikeaa" ja "todellista" tietoa. Ajattelepa, kenties ei ole olemassakaan oikeaa ja todellista tietoa? Monelle itseoivalluksen tiellä kulkijalle onkin tietyissä matkansa vaiheissa ominaista keräillä erilaisia tienviittoja eli opetuksia ja selityksiä, ja rakentaa niistä itselleen yksi yhteinen ja ristiriidaton selitysmalli siitä mikä ihminen on, missä hän on ja mitä ihmisen tulisi tehdä. Tämä on ihan ok. Kovin helposti vain käy niin, että näihin selitysmalleihinsa kiintyy ja alkaa pitää niitä todellisina. Ei ihme, että fundamentalismi näyttää olevan ominaista niin naturalistisen tieteen, new agen kuin perinteisten uskontojen kannattajille. Fundamentalismi ylipäätään taitaa olla ominaista ihmiselle. On kuitenkin mahdollista suhtautua teorioihin ja selityksiin, arkiseen käsitykseen persoonallisesta identiteetistään ja maailman objektiivisuudesta, siten että nämä uskomukset olisivat vain työhypoteeseja. Työhypoteesin ei tarvitse eikä sen ajatellakaan olevan väistämättä totta, mutta sen avulla on mielekästä jäsentää olemistaan ja elämistään. 2. luku Eräs keskeinen rajapyykki itseoivalluksen polulla on omaan egoerityisyyteen identifioitumisen eli psykofyysiseen persoonallisuuteensa samaistumisen merkittävä väheneminen. Joillakin se voi tapahtua hiljalleen vuosien kuluessa ja niin, ettei samaistumiskytkös koskaan oikein kunnolla katkea. Joillain toisilla se voi tapahtua hetkessä ja se voi jäädä olemaan ruumiin kuolemaan asti. Tällainen itseoivalluksen esiinmurtautuminen on se, mitä klassisissa Intialaisperäisissä teksteissä (erityisesti upanishadit ja niistä johdettu vedantasûtra) kutsutaan brahman-realisaatioksi. Brahman-realisaatiossa täydellinen samaistuminen sosiaaliseen, historialliseen, mielelliseen ja ruumiilliseen ihmispersoonaan häviää (jossakin määrin). Tällaista voi kutsua myös joogiseksi kuolemaksi, jossa siis samaistumisia olemuksien eri ulottuvuuksiin häviää eli kuolee. Ellei itseoivallusta etsivällä olennolla ole ketään itseoivaltanutta ohjaaja, samaistumisen häviämisestä voi seurata, ja usein seuraakin, jonkinlainen kriisi. Tämä kriisi voi ilmetä esimerkiksi sellaisten ajatuksen tason ongelmien muodossa, kuten: kun minä on nyt tämä tietoisuus, joka on Jumalaa, miksi se ei ole tietoinen kaikesta? Miksi tämä tietoisuus ei omaa kaikkivoipaisuutta, kuten Jumalalla ajatellaan usein olevan? Tällaisessa vaiheessa voi tapahtua myös askeettisuuden ihannoimista ja mielen sekä ruumiin väheksymistä. Tämänkaltaisen itseoivalluksen läpikäynyt ohjaaja, voi auttaa itseoivalluksen etsijää välttämään karikoita ja pysymään jonkinasteisesti toimintakykyisenä niin sanotussa arkielämässä. Toisaalta taas vain kulkemalla omaa polkuaan voi kokemusten kautta kasvaa omalla laillaan. Luota vain Kaitselmukseen. Jumala ohjaa juuri oikein, ja kaikki on täydellistä. Kaikki on juuri niin, kuin pitää ollakin. Kuitenkin, kun tämän vaiheen itseoivallus tasaantuu ja syventyy samaistumiskytkös omaan egoerityisyyteen asettuu hedelmällisempään mittakaavaan. Tämä samaistuminen muuttuu ja laajenee siten, että egoerityisyys näyttäytyy oleellisena ja tärkeänä käyttövälineenä, jonka kautta niin sanotussa arkitodellisuudessa tapahtuu oleminen, eläminen ja toiminta. Egoerityisyys ja siitä itseoivalluksessa erilleen irtautunut itsensä tiedostava tietoisuus (atman/purusha) hahmottuu kokemuksellisesti monilla tasoilla Jumalan eräänlaisinä etäpäätteen muodostelmana. Synenee kokemus-ymmärrys siitä, että perimmältään on olemassa vain Jumala. Jumala on itsestään tietoinen tietoisuus (atman / purusha) sekä käyttövälineet (psykofyysinen olennoituma, jota monissa hindulaisissa perinteissä kutsutaan termillä "jîva"). Jumala on aistit ja myös se, mitä aistit näkevät. Jumala elää kaikessa kaikkena. Perimmältään on vain Jumala kaikkine moninaisine ilmentymineen, jotka inhimilliselle mielelle voivat näyttäytyä ja tuntua toisistaan erillisiltä "ylösnousseilta mestareilta" ja/tai "enkelihierarkioilta". Jumalassa "me" liikumme, elämme ja olemme. Se on juuri näin. Se sinä olet eli tat tvam asi, kuten eräs vedantan suurista lauseista kuuluu. On yksi ihmismielelle käsittämätön Kaikkiykseys. Matkaamme sen kokemisen syvenemiseen kaikilla tasoilla... 17.7.2008, T.H.