=SIVUT= JOHDANTO AINEISTO SANASTO LINKIT PALAUTE =YHTEYS=

Asiantuntijuudesta, Jumalan käsitteestä, epävarmuuden sietämisestä, etiikasta ja ihmisestä (Kirjoitettu Kanava-lehteen vuonna 2009. Ei julkaistu - eikä ihme, kun kirjoituksen laatu on näin huono, ja sitä paitsi nykyiselle yhteiskunnalliselle ilmastolle vieras korostaessaan hengellisyyden tärkeyttä hyvinvoinnille ja mielenterveydelle.) Sisällys: Johdanto Kapea-alaisesta asiantuntijuudesta Jumalan käsitteestä Epävarmuuden sietämisestä Etiikasta Ihmisestä Johdanto Meiltä puuttuu epävarmuuden sietokykyä. Olemme monesti arrogantteja luullessamme tietävämme ja voivamme tietää totuuden monenlaisista asioista. Meillä on myös luja usko siihen, että voisimme hallita itseämme, elämäämme ja ympäristöämme. Epävarmuuden sietokyky on yksi tärkeimpiä ominaisuuksia niin lokaalissa kuin globaalissa maailmassa. Yhtenä tekijänä se mahdollistaa positiivisia ja rakentavia kanssakäymissuhteita erilaisia ajatteluperinteitä edustavien ihmisten välillä. Kapea-alaisesta asiantuntijuudesta Yksinkertaistetusti ajatellen fyysikko on koulutettu asiantuntija, joka ammattikuntansa edustajana tietää ihmisen kokemista luonnonvoimista, aineesta ja energiasta siten, kuin niitä luonnontieteellisissä teorioissa on kuvailtu. Biologi tietää biologian alaan määritellyistä asioista. Hän muun muassa luokittelee eliöitä sekä tutkii elämän ilmentymisen sähköisiä ja kemiallisia edellyksiä. Teologi on asiantuntija, kun on puhe erityisesti kristinuskojen Jumalasta, uskonnollisuudesta, opeista ja käytännön elämästä sekä niiden tieteellisestä tutkimuksesta. Uskontotieteilijä puolestaan on asiantuntija, kun on kyse uskonnoista ja uskonnollisuudesta yleensä maailmanlaajuisesti ja historiallisesti niitä tarkasteltaessa. Jos en tiedä jotain asiaa, koetan aina selvittää sitä perehtymällä asiantuntijoiden esittämiin näkemyksiin. En esimerkiksi kysy neuvoa fyysikolta saappaan korjaamiseen, ellei hän satu olemaan myös suutari ammatiltaan tai edes harrastuksiltaan. Fyysikolta kysyn fysiikan alaan kuuluvista asioista. Biologilta kysyn biologian alaan kuuluvista asioista. Teologilta kysyn teologian alaan kuuluvista kysymyksistä, kuten miten Jumalan ajatellaan ja on ajateltu olevan olemassa kristinuskon piirissä nyt ja ennen. Uskontieteilijältä voin vaikkapa kysyä, miten jumalat, jumaluudet ja tuonpuoleiset henkiolennot on ajateltu olemassa oleviksi ja koettu muissa uskonnoissa ja elämänkatsomuksissa. Filosofilta kysyn tietoteoreettisista ongelmista, jotka kysymykset voivat hyvin pian johtaa solipsismin ja radikaalin skeptisismin käsitteellisen tason ongelmiin. Kokemuksen tasoillahan radikaali subjektivismi voi aivan hyvin toimia maailman kokemuksessa olemisen metakehyksenä. Erilaisia uskontojen syntyä ja toimintaa selittäviä tieteellisiä teorioita on toki esitetty myös empiiristen tieteiden, kuten neurobiologian alalla. Neurobiologiset selitykset kuvaavat käsittääkseni sitä, miten uskonnot voisivat ilmentyä inhimillisessä kokemusmaailmassa neurobiologisten ehtojen mukaisesti. Esimerkiksi Jumalan käsite ja meditaatiossa koettuja ”korkeampia tiloja” on jollain tarkkuudella ilmeisestikin kyetty paikantamaan tiettyjen aivoalueiden aktivaatioihin. Jos kuitenkin haluan perehtyä muiden uskontojen käsityksiin ja ihmisten kokemuksiin syvemmin, kysyn näiltä ihmisiltä itseltään tai sellaiselta asiantuntijalta, joka myös harrastaa omakohtaisesti ko. uskontoa tai on uskonnollinen edes jossain määrin. En kysy fyysikolta tai biologilta hindulaisuuteen kuuluvan vaishnavismin eri sektioiden teologiasta, ellei tämä biologi myös ole itse asiantuntija tai edistynyt harrastaja vaishnavismissa. Jos minä alkaisin selittää saappaan rakennetta ja sen rakennusta vain sen perusteella, että olisin lukenut jonkun kirjan suutarin työstä ja ehkä nähnyt joskus suutarin työskentelevän ammattisuutari voisi myötätuntoisesti hymyillä minulle kuunnellen selitystäni. Tuskin tietäisin asiasta paljoakaan verrattuna ammatti-ihmiseen. Saappaan tekeminenkin lienee syvemmältään jotain käsitteellisen ajattelun ulottumattomissa olevaa kokonaisvaltaista subjektiivista kokemista, jonka fyysistä ulkoasua suutari voi sitten koettaa selittää häneltä asiaa kysyville. Rudolf Steiner on esittänyt kirjassaan Ihmisen ja kosmoksen ajatusvoimat (1992. Suomen antroposofinen liitto. Käännös Matti Kuusela) tähän liittyvän ajatusketjun. ”On fyysikkojen, kemistien, psykologien, biologien tavatonta kopeutta, kun he eivät tahdo olla mitään muuta kuin fyysikoita, kemistejä, psykologeja, biologeja, ja kuitenkin he tahtovat muodostaa arvostelun koko maailmasta.” Steiner kertoi kuvitteellisen tarinan vanhempien aikojen suutarista, joka rakensi maailmanselityksensä oman erityisalansa, saappaan rakentamisen ja kenkien korjaamisen, perusteella. Suutarin maailmankuvassa maailma perustui suureen lestiin, jonka yli on kerran vedetty suuri maailmannahka. Suurilla maailmannauloilla maailmanantura olisi saatettu yhteen lestin päälle vedetyn maailmannahan kanssa. Steinerin mukaan moni vain luonnontieteiden perustalle rakennettu maailmankuva olisi tällaisen kuvitteellisen saapas-maailmanselityksen kaltainen. (ibid. 31-33) Jumalan käsitteestä Lapsen uskon kaltaisen uskon kieltäminen voi olla oman lapsuuden uskonsa mukaisen jumalan käsitteen kieltämistä. Monesti näyttääkin siltä, että ateismistaan / uskonnottomuudestaan suurta ääntä pitävät (”lähetystyötä” tekevät) henkilöt haluavat kieltää kaikkein eniten oman jumalan käsitteensä (sitä ehkä itse huomaamattaan). Tämän heidän jumalan käsitteensä heidän itsensä kuvailemana kuulostaa karrikoidulta lapsen uskon mukaiselta jumalan käsitteeltä, jossa Jumala on psykologisesta, fyysisestä, sosiaalisesta ja henkisestä (mitä ikinä se sitten perimmältään tarkoittaakaan?) olemassaolosta erillinen olento. Tällainen Jumala asuu jossain kaukana pilvien takana, tai peräti ainakin nykyisten luonnontieteellisten käsitysten mukaisen fyysisen universumin tuolla puolen. Joka tapauksessa minä en ainakaan voi tietää, millainen käsitys vaikkapa jollakin ev.lut. kirkkoon kuuluvalla Jumalaan uskovalla henkilöllä on. Voin tietenkin keskustella hänen kanssaan, mutta epäilen, että hänen Jumalan käsitteensä on niin laaja ja monisyinen, että minun on sitä hyvin vaikea ellei mahdoton täydelleen käsittää. Esimerkiksi Augsburgin tunnustus vuodelta 1530 määrittelee Jumalaa näin: ”[...] on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus [...] näkymätön, jakamaton, [...]” (Augsburgin tunnustus 1980. Kalliala, Kaarlo (toim.). Käännetty vuoden 1530 latinankielisestä versiosta. Suomalaisen teologisen kirjallisuudenseuran julkaisuja 118: Helsinki). Raamatun teksteissä puolestaan Paavali toteaa jotakuinkin näin, että: ”Jumalassa me elämme, liikumme ja olemme.” Jakamaton ja näkymätön, jossa me elämme, liikumme ja olemme. Maallikko voisi tästä ajatella, että havaitsemamme maailma onkin kenties vain eräänlainen Jumalaksi kutsutun olennon keho, ilmentymä, ja me olemme kenties vain hänen ajatuksiaan, leikkejään? Mitä sitten voisin tehdä, että mielekäs kanssakäyminen kanssaihmisten kanssa voisi toteutua, ja voisimme rakentaa yhteistä tietopohjaa, jolla yhteisessä maailmassa voisimme ”täällä katutasossa” elää? Voin kuunnella, keskustella ja pohtia. Koetan pitää myös mielessäni, että se, mitä luulen tämän ihmisen uskovan, ajattelevan ja kokevan Jumalasta on varmaan enemmänkin minun itseni käsityksiä kuin hänen käsityksiään. Teen tulkintaa koko ajan hänen kanssaan keskustellessani. Jos minä nyt tahdon kieltää tämän ihmisen kokeman ja uskoman Jumalan olemassaolon, kiellän kaikkein eniten itse tekemäni käsityksen hänen Jumalastaan. Kysymys ”uskotko sinä Jumalaan”, johtaa erilaisiin ajattelu ja tunneketjuihin kuin kysymys ”onko Jumala olemassa.” Molemmissa tapauksissa täytyy Jumalan käsite, tietäminen, uskominen ja olemassa oleminen määritellä jollakin tavalla, jos halutaan keskustella asioista syvemmin. Jotta keskustelu muodostuisi mielekkääksi, olisi tietenkin hyvä, että keskustelun osapuolilla olisi jotakuinkin samankaltaiset ymmärrykset toistensa käsitteistä, tietoteorioista ja ontologioista.  Tulee ottaa myös huomioon, että ihmisenä oleminen on paljon muutakin kuin tunnetta ja järkeilyä. Kaikkia kokemuksia ja oivalluksia ei kykene pukemaan sanoiksi. Ne voivat tulla ilmi jotenkin muutoin, vaikkapa suhtautumisena maailmaan, ihmisiin ja luontoon. Ne voivat tulla ilmi myös jonakin ruumiilla tehtävänä toimena, esimerkiksi tanssina ja lauluna, jolloin ne saattavat tyystin ohittaa ihmisen käsitteellisen apparaatin myös kuulijassa-näkijässä. Epävarmuuden sietämisestä Mihin tietäminen perustuu? Näen silmilläni, kuulen korvillani, tunnen kehollani, haistan nenälläni ja ymmärrän mielelläni (järjellä ja tunteilla). Sekä tieteellisen realismin että niin sanotun naiivin realismin mukainen empiirinen ja rationaalinen tieto perustuu käsittääkseni juuri aistihavainnoille. Sen lisäksi ajatellaan, että aistihavainnot ja järkeilyn/päättelyn tuottamien psykologisten prosessien tulee olla oikein toimivia. Vain tällä tavoin oikeaa tietoa voitaisiin saavuttaa. Neljä asiaa. Ensinnäkin on olemassa tietoteoreettisia esityksiä, joiden mukaan myös niin sanottu mystinen kokemus olisi aivan yhtä pätevä kokemuksellisen tiedon lähde kuin aistihavaintokokemuksetkin. Tällaisesta uskonnollisen kokemuksen tietoteoriasta on kirjoittanut muun muassa tietoteoreetikko William P. Alston. Toisekseen ajattelen, että tieto ja totuus ovat eri asioita. Esimerkiksi tieteelliseen realismiin kuuluu ajatus, että niin sanottu naiivi realismi (käsitys, että aisteilla havaitaan suoraan olioita sinänsä ilman ihmisen tulkintaa) on tieteellisessä käytössä epäpätevä, vaikkakin se tuottaa arkielämässä mielekkäitä ja käytännöllisiä toimintoja sekä mahdollistaa elämän hallinnan (ainakin siinä mittakaavassa, mitä inhimillinen äly ilmeisestikin voi ymmärtää). Naiivi realismi ei tieteellisen realismin mukaan kerro totuutta asioista sinänsä. Tieteellisen realismikaan avulla ei taida olla mahdollista saada selville totuutta asioista sinänsä; ainakaan tieteellisen realismin valtasuuntauksien mukaan. Nimittäin tieteellisen realismin korrespondenssiteorian mukaisesti naiivi realismi ja tieteellinen realismi ovat vain kuvausjärjestelmiä. Niiden avulla rakennetaan kuvaa siitä, millaisia asiat ja oliot sinänsä voisivat olla, ja millaisissa suhteissa ne voisivat olla keskenään. Näiden teorioiden mukaan sitten  rakennetaan erilaisia teknisiä laitteita, joiden toimivuus ja pätevyys voivat humalluttaa jotkut ihmiset luulemaan laitteiden perustalla olevien ajatusten olevan todellisuutta sinänsä kuvaavia. Kenties tässä piileekin ateismista itselleen uskonnon rakenteiden henkilöiden (tiedeuskovaisten) ajattelun eräs hämärä kohta. Käsitykseni mukaan he tahtovat uskoa, että tieteellisen realismin mukaisesti toteutettujen luonnontieteellisten tutkimusten ja teorioiden avulla annetut selitykset kertoisivat epäilyksettä ja varmuudella asioista ja olioista sinänsä. Tällainen ajattelu on oikeastaan vain vähän ”jalostettua” naiivia realismia. Kolmanneksi inhimillinen tietäminen perustuu kehäpäättelyyn ja dogmaattiseen uskoon. Jotta voisin tietää aistini, aistihavaintoni ja sitä kautta arvioida psykologisia prosessejani, on minun oletettava aistini, aistihavaintoni ja psykologiset prosessini olemassa oleviksi. Tällöin perustelen perusteluni niillä itsellään. Tällaisen ajattelun ja kokemisen tavan päälle näyttävät rakentuvan kaikki  empiirinen ja rationaalinen tieto. Esittämäni kehäpäättelyn voi tietenkin koettaa selittää pois vaikkapa ajatuksella, että evoluutio olisi tuottanut ihmiselle juuri optimaalisen tavan ajatella, tuntea ja havainnoida. Mainio selitys evoluutioteorian näkökulmasta, mutta se ei muuta asian ydintä miksikään. Et voi tietää mitään evoluutioteoriasta, ellet ole jo olettanut ja uskonut todeksi edellä kuvaamaani kehäpäättelyä. Tällaiset pohdinnat johtavat hyvin pian radikaaleihin skeptisiin ajatuksiin ja solipsismiin. On myös esitetty, että totuuden tietäminen olisi inhimillisen mielen evoluutiossa sivutuote. Evoluution pääasia olisi organismin suojautuminen, jotta se voisi jatkaa sukuaan. Tässä tehtävässä totuuden tietäminen olisi toisarvoista. Neljänneksi näyttää olevan mielekästä elää ja toimia sekä naiivin realismin että tieteellisen realismin antamien kuvauksien maailmassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi olla muita maailmoja (myös itsessään olemassa olevia, vaikka olemassaolo itsessään voikin olla vain ihmismieleen liittyvä ominaisuus) ja etteikö jollakin ihmisolennolla voisi olla kokemuksia ja käsityksiä nykyiset luonnontieteelliset kuvaukset ja käsitykset ylittävistä olemisen tavoista. Näyttää siltä, että meillä ei ole tarpeeksi tietoa – keitä ikinä ”me” sitten oikein olemmekaan? Näyttää myös siltä, että tietomme on vajavaista ja jo lähtökohdiltaan epäilyttävää. Nykyisin tuntemillamme tietämisen tavoilla ei tule olemaankaan mahdollista koskaan tietää mitään lopullista asioista sinänsä. Vielä radikaalimpaa seuraa. Mitä, jos ei ole olemassakaan asioita sinänsä? Minun kokemukseni vihreästä väristä voi olla sellainen, mikä sinulla on punaisesta väristä. Silti saatamme molemmat olla yhtä mieltä siitä, että jokin on vihreän värinen. Mutta mitä se tarkoittaa, että jokin on vihreän värinen? Voimme puhua valon hiukkas-aalto-dualismista ja valon taittumisesta sekä silmän rakenteesta, näköhermoista ja näköaivokuoresta. Mutta mikä on tuo jokin, mikä näyttää vihreältä? Mitä lopulta tiedämme ylipäätään? Emme  todella oikeastaan tiedä mitään. Me vain uskomme. Me haluamme uskoa. Haluamme olla oikeassa, ymmärtää, käsittää ja toimia tietomme perusteella. Meillä on selitysjärjestelmiä, joiden avulla kykenemme oman kokemuksemme puitteissa toimimaan ympäristössämme, hallitsemaan toimintojamme ja ympäristöämme jossain määrin ja rakentamaan monenlaista teknologiaa. Tämä ei tarkoita, että meidän selitysjärjestelmämme olisivat totta. Ne vain ovat meille ilmeisestikin tällä hetkellä parhaita mahdollisia, ja näyttävät tuottavan mielekästä toiminnallista tietoa-taitoa. Naturalistiselle tietoteorialle perustuvien selitysjärjestelmien avulla voidaan selittää vaikkapa evoluutioteoreettisesti esimerkiksi uskonnoissa ja uskonnollisuudessa käsitetyt ja koetut henkiset tai hengelliset (nykyiset tuntemamme luonnonlait ylittävät) olemassa olemisen tavat. Nämä selitykset eivät kuitenkaan ole sen parempia ja todempia, vaikka olisivatkin luonnollisia. Luonnollinen tässä yhteydessä tarkoittaa vain sitä, että selitys on naturalistiseen tietoteoriaan rakentuvan tieteen mukainen. Kun tarvitsen polttopuita menen ulos metsään ja kaadan puun, jos minulla on siihen lupa. Kun näen puun, en mieti onko tuo puu todella tuossa vai onko olemassa mitään asioita sinänsä. Tässä olen pragmatisti: tarvitsen polttopuita, joten kaadan puun. Takkatulen loimussa voin sitten miettiä, kaadoinko puun, mikä puu on, mikä minä on ja mitä tämä kaikki ylipäätään on. Ihminen pyrkii tiedon avulla varmuuteen. Ihmisen tieto on jo ytimeltään epävarmaa. Meidän on ihmiskuntana aika keskittyä syventämään epävarmuuden sietokykyämme. Maailmassa on paljon selitysjärjestelmiä ja uskomuksia. Toiset esimerkiksi tuottavat hedelmällisempää tieto-taitoa tietyissä ympäristöissä kuin toiset. Tässä mielessä niitä voi ajatella paremmiksi. Onko Jumala olemassa? Mielestäni tähän voi saada vastauksen vain henkilökohtaisesti omassa maailmankuvassaan. Minä en tiedä sitä. Minä vain uskon, koen ja käsitän, että kaikki havaitsemani on osa Jumalaa. Kaikki, mitä näyttää olevan on Hänen ilmentymäänsä. Hän on kaikki, mitä on. Hän voi olla sekä transsendentti että immanentti eli läsnä kaikessa havaitsemassani, mutta samalla jossain käsittämättömyydessä kaiken tuolla puolen. Etiikasta Suomessa ennen 1980-lukua syntyneet sekä täällä nuoruutensa viettäneet ja koulunsa käyneet henkilöt lienevät kaikki enemmän tai vähemmän olleet tekemisissä kristillisyyden kanssa. Heidän kokemuksensa vaikkapa luterilaisuudesta voivat olla negatiivisia tai positiivisia. Ne voivat myös olla yleisesti ottaen uskontovastaisia, erityisesti jos heidän vanhempansa ovat olleet 1960-luvun radikaalinuorisoa, jonka edustajia lienee nykyisissä Suomen hallinto- ja mediakoneistoissa suurin määrin. Kenties on erilaista kääntyä ateismiin ja olla ateisti (joka usein äärimuodoissaan ilmenee tiede-uskovaisuutena), jos henkilöllä on kristillistä ja/tai jotain muuta niin sanotun korkeatasoista etiikkaa opettavaa uskonnollista taustaa verrattuna siihen, että hänellä sellaista ei olisi. Epäilen, että ainakin suuri osa nykyisistä ateistisen ihmis- ja maailmankäsityksen varttuneista puolestapuhujista ja keskeisistä ajattelijoista on jossain vaiheessa ollut omakohtaisesti tekemissä uskonnon / uskontojen parissa opetetun etiikan kanssa. Ehkä jopa eläneet näitä oppeja todeksi omassa henkilökohtaisessa elämäntilanteiden virrassaan.  Elämänkatsomustiedon opetus on maassamme korkeatasoista, ja siellä perehdytään monipuolisesti erilaisiin elämänkatsomuksiin. On kuitenkin eri asia selittää ja tarkastella elämänkatsomuksia tieteellisestä viitekehyksestä kuin kyseenalaistaa itse tuo viitekehys ja asettaa se samalle viivalle muiden elämänkatsomuksien kanssa. Tämä ei varmastikaan ole helppo tehtävä, ja se vaatinee suurta epävarmuuden sietokykyä. En puutu tässä moraalia tai etiikkaa käsitteleviin laajoihin ja monisyisiin keskusteluihin, joita niiden tutkimuksen parissa on käyty. Tuon vain esiin ajatuksen siitä, että ihmisen toimintaa ja suhtautumista voivat ohjata paljon myös tiedostamattomat uskomukset, ajatukset ja tunteet. Niillä lienee myös vaikutusta ihmisen psyykkiseen, sosiaaliseen, fyysiseen ja henkiseen/hengelliseen hyvinvointiin. On olemassa pro gradu-tasoinen tutkimus maailmankuvan sekä ahdistuneisuuden ja masentuneisuuden välisistä korrelaatioista (TaY, Psykologian laitos 1999, Ylén, M.) Sen mukaan objektiivisen luonnontieteellisen todellisuuskäsityksen omaavalla henkilöllä on suuremmalla todennäköisyydellä enemmän ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta kuin humanistisen relativistisen todellisuuskäsityksen omaavalla henkilöllä. Kaikkein vähiten ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta on odotettavissa henkilöllä, jolla on subjektiivinen uskonnollinen todellisuuskäsitys. Ihmisestä Lopuksi esitän kaksi karrikoitua ihmiskuvausta. Oletetaan, että ensimmäisellä henkilöllä on käsitys siitä, että ihmisolento on perimmältään inhimilliselle mielelle käsittämättömän jumaluuden eräs ilmentymä aivan samoin kuin muutkin elävät olennot ja niin sanotun elottomat kappaleet, aine, energia ja vuorovaikutuksetkin ovat. Kun tällainen henkilö juo vettä, hän kiitollisena ajattelee että Jumala juo hänen suunsa kautta tämän veden; Jumala on tämä vesi ja tämän juojan olemassaolon perusta. Tämä ei mitenkään poissulje sitä, että hän voi ymmärtää ja selittää asiat myös luonnontieteelliseltä näkökannalta. Hänen uskonnollisuutensa ja uskonnolliset näkemyksensä eivät ole ristiriidassa luonnontieteellisten näkemysten kanssa. Jotkut selitykset toki voivat olla tietyllä tasolla toisiaan poissulkevia. Tällöin hänen epävarmuuden sietokykynsä joutuu koetukselle. Hän voi myös ajatella tällaisten toisensa poissulkevien selitysten olevan toisilleen komplementaarisia aivan kuten valon hiukkas-aalto-dualismi fysiikassa. Vapaa ajattelu kuitenkin mahdollistaa asioiden ryhmittelyn eri tasoille. Esimerkiksi lapiolla voi kaivaa ojaa ja siveltimellä maalata taulua, ei toisin päin. Biologian avulla voi tutkia sähkökemiallista elämää, elämänmuotojen rakennetta ja niiden mahdollista muuntelua aikain saatossa. Biologian perusteella ei saa suoraan tietoa Jumalasta, Hänen olemassaolostaan ja  henkimaailmasta eikä siten voi esittää väitteitä näiden asioiden olemassaolosta sinänsä. Tällainen henkilö voi ajatella, että: ”Minun ajatteluni on minun ajatteluani vain suhteellisella, arkipäiväisellä tasolla. Syvemmillä tasoilla mielessäni ilmenevät ajatukset ja tunteet ovat osa jotain paljon minua suurempaa kokonaisuutta, jota en perimmältään voi käsittää. Pyrin kohtamaan negatiiviset tunteet itsessäni ja muuntamaan ne positiivisuudeksi. Mahdollisuuksieni mukaan yritän olla kanavoimatta voimaa pimeältä puolelta, vaikka sieltä sitä saisi todella helposti ja nopeasti. Olen vahva vain, kun olen heikko ja nöyrä elämän mysteerien edessä.” Kanssaihmiset ovat hänelle eräänlaisia Jumalan ilmentymiä, jotka ovat hänen itsensä kanssa sekä ruumiiltaan että elävältä olemukseltaan laadullisessa ykseydessä Jumalassa. Hän tekee työnsä ja elää elämänsä Jumalan ja siten kanssaihmisten sekä koko maailman palveluksena. Kaikki mahdolliset ns. negatiiviset ihmisyyteen monesti kuuluvat piirteet ovat hänelle kehityshaasteita, aivan kuten käsitteellisellä tasolla vaikkapa tahtoon liittyvä problematiikkakin. Itsensä hän voi ymmärtää, niin että:  ”Oikeastaan ei ole ketään minua sinänsä, vaan Elämä on pukeutunut minuksi, persoonakseni. Minä psyykkisenä, fyysisenä ja sosiaalisena olentona olen vain eräänlainen käyttöväline Elämälle, joka ilmenee minuna minussa. Kun ruumiini kuolee, varmaankin myös tämä minä-henkilö-persoona kuolee. Elämän kokonaisuus voi toki jatkaa käsittämätöntä olemistaan ja ilmenemistään.” ”Oikeastaan tämä minä on jo kuollut, ja syntynyt uudestaan Elämän ilmiöksi. Kuinka ihanaa. Kun tapaan sinut, ajattelen ja tunnen sinusta, usein tiedostamattani, että olet eräs Elämän ilmentymä, kuten minäkin. Sinä ja minä olemme kaiken luomakunnan kanssa yhteydessä mitä moninaisimmin tavoin. Olemme täällä palvelemassa Jumalaa, elmään jakamatonta kokonaisuutta, kuka milläkin tavoin; toiset tiedostavat tämän asian, toiset eivät.” Toisella henkilöllä puolestaan on  käsitys siitä, että ihmisolento on perimmältään merkityksetön pala biomassaa ”savenvalajan dreijassa”. Savenvalaja on sokea evoluutio, joka on sattumalta osannut tulla dreijan äärelle, pistää sen pyörimään ja ottaa savea muokattavakseen. Ihmisen tehtävänä on elää mahdollisimman mukavaa ja hyvää elämää, kenties kerätä rikkauksia, olla vahvempi ja pärjätä paremmin kuin toiset. Syödä, juoda, naida, jatkaa sukua (geenit) ja ajatuksia (meemit), tehdä työtä ja rakastaa. Hän voi ajatella, että: ”Ei ole mitään fyysisen ja psyykkisen maailman tuolla puolen olevaa elämää. Ei ole mitään jumalia. Uskonto ja uskonnollisuus on älyllistä epärehellisyyttä ja turmiollista. Uskonnollisuus rajoittaa vapaata ajatteluani. Vapaa ajatteluni perustuu vain ja ainoastaan luonnontieteelliseen ajatteluun ja teorioihin. Olen hyvin skeptinen ja kriittinen auktoriteetteja kohtaan. Uskon vain sitä mitä itse näen ja mitä älykkäät tiedemiehet ja -naiset ovat tutkimuksissaan ja selityksissään maailmasta löytäneet ja osoittaneet todelliseksi.” ”Minä en tukahduta negatiivisia tunteitani, vaan ammennan niistä voimaa elämääni. Olen voimakas ja tahtoni on luja. Monet pelkäävät minua, kun olen niin vahva ja riippumaton. Elämässä ei ole mitään mysteereitä. Minä olen vain eläin. Olen älykäs apina. Itse asiassa olen ilmeisestikin älykkäin eläin, mitä maa päällään kantaa. Minä olen vain ruumis, jota geenien ohjaama sukupuolivietti ohjaa. Minä kuolen kun ruumiini kuolee.” ”Jotkut kanssaihmiset ovat tavallaan kilpailijoitani, koska evoluutio etenee kilpailun ja valinnan avulla. Joskus minusta tuntuu, että minun täytyy olla parempi ja vahvempi kuin nuo toiset, vaikka en oikein tiedäkään miksi, sillä eihän minusta jää jäljelle yhtään mitään kuoltuani. Kenties vain sukupolvien saatossa katoava muisto ja joitakin minun ajatuksiani, jos olen oikein terävä, älykäs ja kekseliäs.” ”Mitäpä tässä sitten, pidetään hauskaa ja otetaan rennosti kaljaa. Tai voinhan koettaa vähän muuttaa maailmaakin, kun se on niin huono ja me ihmiset taidamme olla tämän maailman syöpä. Olen välillä vähän vihainen itselleni ja kaikille meille ihmisille, kun me olemme niin huonoja ymmärtämään todellisuutta ja elämään hyvää elämää. Kun tapaan sinut, ajattelen ja tunnen sinusta usein tiedostamattani, että olet vain kasa biomassaa, kuten minäkin. Sinä ja minä olemme sattuman olentoja ja kilpailemme keskenämme olemassaolostamme.” Esimerkkieni ensimmäinen ihminen ajattelee toisesta, että tämä on omien rajoittuneiden käsitystensä vanki ja on kateissa elämän tiellään; kanavoi itseensä, elämäntilanteisiinsa ja siten kanssaihmisiinsä voimaa ”pimeältä puolelta”, joka ilmenee aggressiona ja vihaisuutena. Toisen esimerkin ihminen taas ajattelee ensimmäisestä, että tämä on sinisilmäinen, lapsellinen hölmöläinen, joka on taikauskoinen; on kieltänyt ja tukahduttanut itsestään ”pimeän puolensa” ja elää jossain käsittämättömässä fantasiamaailmassa. Maailma ja ihmiskunta eivät pelastu tämänkaltaisten ihmisten saduilla. Kumpi näistä ihmisistä suuremmalla todennäköisyydellä räjäyttää itsensä ostoskeskuksessa ja ampuu koulussa opettajat sekä koulutoverinsa? Voimme kasvattaa epävarmuuden sietokykyämme vain kohtaamalla omia uskomuksiamme, ajatusketjujamme ja tunteitamme. Voimme koettaa vähentää vimmaamme 1) haluun olla oikeassa, 2) uskoon, että yhteisesti kokemastamme todellisuudesta (fyysisestä ja sosiaalisesta) olisi saatavissa lopullista totuudellista tietoa sekä 3) uskoon, että tietäisimme ja voisimme absoluuttisesti ja perimmältään tietää keitä ja mitä olemme, missä olemme ja mitä meidän olisi tehtävä. Todellinen suvaitsevaisuutemme voi kasvaa vain tämän tyyppiseltä perustalta. Muutoin jäämme aina inklusiiviseen loukkuun, jossa selitämme omasta katsomuksistamme poikkeavat ja niille vastakkaiset käsitykset omista lähtökohdistamme käsin, ja pidämme niitä perimmäisinä totuuksina asioista tyyliin ”minä olen oikeassa, tuo toinen ei oikein tiedä mistä hän puhuu.” Tämän käsillä olevan kirjoituksen kirjoittaja on kenties kaikkein suurin tolvana ja mitä suvaitsemattomin. Aina hän selittää toisten käsitykset ja uskomukset omista lähtökohdistaan, ja pitää omia ajatusrakennelmiaan kaikkein parhaimpina. Ehkä ne ovatkin sitä hänelle, siis minulle? Ja ehkä sinun ajatusrakennelmasi ovat täysin oikeita juuri sinulle aina kussakin hetkessä? Mutta usko, että ajatusrakennelmamme olisivat perimmäinen totuus johdattavat vahvasti ”oikeauskoisen” fundamentalismin suuntaan oli tämä fundamentalismi sitten teististä, ateistista tai agnostista. Tässä kohdin kirjoituksessani on looginen ristiriita, ja sen kanssa on elettävä. Maailmassa elävänä olemisen avoimuus ja vapaus mahdollistuvat täydelleen vain, kun todella syvällä tiedostamme ettemme tiedä mitään; emme tiedä sitä, onko joku tietomme oikea vai ei. Nyt saattavat astua näyttämölle kysymykset elämän mielekkyydestä ja toiminnan ohjauksesta. Jääkäämme nyt niiden pariin...tai antautukaamme Jumalan Sydämen ohjaukseen. S.D.G. 24.1.2009, T.H.